Nyt hävettää.
Luulin innostuneeni blogin kirjoittamisesta viime kesänä. Halusin purkaa ajatukseni muille ja samalla toivoin, että unelmani rakkaudesta, jota ei vain löydy, olisi jotenkin normaalia. Sitten, kuten niin monesti muulloinkin elämässäni keksin hurjan paljon tekosyitä, jonka takia siirrän (myös niitä kivoja) asioita ikuisesti huomiseen.
Ihan kun en kykenisi tekemään niitä asioita elämässä, joista tulee itselle hyvä ja itsenäinen olo. Ihan kuin TV, some ja Tinderissä roikkuminen olisivat elämäni pahimmat addiktiot, joista en pysty päästämään irti. Toiset vois kuvailla mua onnekkaaksi etteivät riippuvuuteni ole sen vaarallisempia.
Onneksi en ehtinyt vielä keräämään hurjaa lukijakuntaa, jotten sentään pilannut kenenkään toisen fiilistä tällä vuoden kestäneellä blogi-hiljaisuudella. Oman fiiliksen kylläkin.
Kyse ei ole niinkään tästä aloittelevasta blogista, vaan juuri siitä, mitä olen pohtinut koko kuluneen vuoden. Mitkä ovat ominaispiirteitäni, joiden takia olen välillä niin onneton ja yksin? Miksi en tunnu saavan otetta elämästä, johon kuuluisi myös joku toinen?
Voiko tällä oudolla saamattomuudellani olla jotain tekemistä sen kanssa, että kidutan itseäni tänäkin kesänä katsellen Facebook-kavereiden exponentiaalisesti lisääntyneitä onnellisia hääkuvia ja rinnassa pistää lujaa kun klikkaan "Tykkää"- painiketta?
Vuosi on kulunut, eikä mikään ole muuttunut. Tai ehkä on. Ikää on vuosi lisää ja kyynisyyslevel on noussut hieman. Maapallolla on myös hieman vähemmän miehiä, joista voisi olla potentiaalia elämänkumppaniksi.
Yritän olla syyttämättä itseäni tästä kaikesta; olen ollut positiivinen, pitänyt itsestäni huolta, matchaillut Tinderissä ja käynyt ulkona. Olen myös "ollut etsimättä" ja yrittänyt nauttia elämästä sinkkuna. (Tämän ohjeen kun niin kovin moni jo onnen löytänyt minulle viisaana jakaa.)
On vain uuvuttavaa olla ajattelematta tätä janoani rakkaudelle. Kaikkia niitä haaveita, joita syvälle muhun on iskostunut. Ne kurkistaa joka nurkan takaa, naistenlehdissä, pankissa asioidessakin, radiosta soivan biisin sanoissa, aamubussissa ja ruokakaupassa.
Asiaa ei auta se, että treffiseurani vaihtelee skaalalla:
"onkohan toi vähän turhan innokas, se on varmasti vaarallinen tai jotain"
-
"pureskelen tyynyyn reiän odotellessa kun se ei vastaa koko viikkoon mun ´täysin casualiin mutta hauskaan´ viestiin".
On sitä jännitystäkin ollut, mutta jännitys ei tuo turvaa eikä korjaa kroonista sydänsärkyä. En haluaisi uskoa siihen klisheeseen, että miehet ovat joko seksikkäitä renttuja tai turvallisia mutta kuolettavan tylsiä.
Jatkan "etsintää ilman etsintää".
